Emojit ovat suomalaisille tärkeä osa arjen viestintää, mutta onko niiden väärinkäyttöä korjattava?

Pitääkö kirjoittaa, jos ei halua, ehdi tai osaa? Entä kannattaako kannustaa kollegaa, jota ei alun perinkään huvita koko kirjoittaminen?

Olin tällä viikolla arvovaltaisissa hommissa – tuomaritapaamisessa Sabre Awards -viestintäkilpailussa Lontoossa.

Maailma on muuttunut: jokainen organisaatio sekä asiantuntija on viestijä, halusi se sitä tai ei. Tiedottajasta on tullut valmentaja ja strateginen sparraaja.

Välillä tuntuu, että elämme noidankehässä. Emme ole tottuneet kehumaan toisia, ja kun joku taas kehuu meitä, emme osaa reagoida siihen.

Kun törmäät yllättäen toimittajaan, vältä äkkiliikkeitä. Älä yritä juosta pakoon: toimittaja on nopeimpia luonnonvaraisia lajejamme. Katso häntä rauhallisesti silmiin ja vastaa hänen kysymyksiinsä, niin selviät kohtaamisesta naarmuitta.

Suomen hallituksen ykköskaarti heilutteli jokin aika sitten julkisesti nyrkkejään. Tästä seurannut kohu osoitti, miten harkitsemattomat eleet voivat viedä huolellisestikin suunnitellun viestintäoperaation metsään.

Viestinnän alalla luovuuden vaatimus on vakio. Uusia ideoita ja erilaisia tekemisen tapoja metsästetään jatkuvasti. Monesti viestinnästä puhuttaessa tuntuukin siltä, että luovasta on tullut synonyymi hyvälle. Mutta mitä luovuus käytännössä oikeastaan

Työpaikan tai -harjoittelun hakeminen voi olla tuskastuttavaa puuhaa. Hyviä hakijoita on paljon ja paikkoja vähän. Mitä käytännössä kannattaa tehdä, jotta itselleen voisi varmistaa paikan?

Ihmiset ovat kiinnostuneita yhtiön toimitusjohtajasta etsiessään työpaikkaa, investointikohdetta tai ylipäätään luottamuksensa kohdetta. Henrik Ehrnrooth (Kone), Pekka Lundmark (Fortum) ja Matti Lievonen (Neste) merkitsevät Suomelle suunnattomasti. Kärjistäen voisi sanoa, että jos