H2H:sta eli human to human -viestinnästä on puhuttu viime vuosina paljon. Onko sitä kuitenkaan aidosti sisäistetty?

Anteeksipyynnöistä ja niiden puutteista on tullut suomalaisen yhteiskunnan kestopuheenaihe.

Minusta tuli viime viikolla ensiasunnon ostaja. Etsimme asuntoamme pitkään ja tapasimme monia välittäjiä. Heistä värikkäimmät tulivat tutuiksi jo ennen näyttöä sosiaalisen median kautta.

Esimiehen ja alaisen välisen suhteen tulee olla tasaveroista vuorovaikutusta, jonka avulla pyritään yhdessä mahdollisimman hyvään lopputulokseen.

Jos tekstiilibrändi käyttää lapsityövoimaa, on sitä helppo boikotoida ja ostaa tuotteet vastuullisemmalta yritykseltä. Päteekö sama someyhtiöihin? Poistaisitko Instagramin puhelimestasi moraalisista syistä?

Taidan hakea kupposen kahvia ennen kuin aloitan raporttien kasaamisen. Työpöytääkin voisi ensin siistiä. Tekstin deadline on ensi viikolla, mutta aloitan sen huomenna virkeämmillä aivoilla. Kuulostaako tutulta?

Viestinnän kehitys ei vähemmän yllättäen pysähtynyt vuoteen 2018. Päinvastoin, viestintäala luo nahkaansa entistä nopeammin ja voimakkaammin. Mutta mitä kaikkea tulevaisuus pitää sisällään?

Olympialaisten aikaan rakennellaan yrityselämän urheilumetaforia maalintekijöistä, osumatarkkuudesta ja kuntohuipuista. Mutta työelämään kielikuvat pelistä tai kilpailusta eivät enää oikein sovi.

Viesteillemme on tarjolla aina vain enemmän formaatteja. Vaarana on runsaudenpula: emme saa hullaantua viestimme muodosta, vaan meidän on palveltava sen substanssia.

Mikä on elämässä eniten kohkausta aiheuttava aihe? Muutos. Mikä vie useimmiten eteenpäin? Muutos. Mikä saa yleensä negatiivisen kaiun ja herättää jopa pelkoa? Muutos. Mitä muutosjohtaja voi ottaa huomioon viestinnässään?