Viime viikonlopun hurmos vaihtui maanantaikaamokseen hyvin nopeasti, kun Suomen valtasi maansuru. Hopea ei ole häpeä, mutta Leijonia kannustanut miljoonayleisö muistanee näistä kisoista lähinnä yhden kuvan.

Muistatteko kymmenisen vuotta sitten päättyneen viestinnän kultakauden? Ajan, jolloin keskustelumme olivat syvällisiä, katsoimme toisiamme alati silmiin emmekä sallineet ajatusten harhailla? Niin, en minäkään.

Kaikkihan me tiedämme, että töitä on kiva tehdä silloin kun on oikein inspiroitunut. Kun on niin innostunut, että homma ei tunnu edes työnteolta.

Viestintä on nykyään kaiken markkinoinnin keskiössä, sillä tarina myy paremmin kuin tuote.

Olen ollut viime kesästä alkaen poissa viestintätyöstäni. Töihin palattuani olen huomannut kaksi edistysaskelta organisaatioiden viestinnässä: videot ja analytiikan ymmärtäminen.

Emojit ovat suomalaisille tärkeä osa arjen viestintää, mutta onko niiden väärinkäyttöä korjattava?

Pitääkö kirjoittaa, jos ei halua, ehdi tai osaa? Entä kannattaako kannustaa kollegaa, jota ei alun perinkään huvita koko kirjoittaminen?

Olin tällä viikolla arvovaltaisissa hommissa – tuomaritapaamisessa Sabre Awards -viestintäkilpailussa Lontoossa.

Maailma on muuttunut: jokainen organisaatio sekä asiantuntija on viestijä, halusi se sitä tai ei. Tiedottajasta on tullut valmentaja ja strateginen sparraaja.

Välillä tuntuu, että elämme noidankehässä. Emme ole tottuneet kehumaan toisia, ja kun joku taas kehuu meitä, emme osaa reagoida siihen.