Sisäinen viestintä, arvoviestintä ja kriisiviestintä saavat toisinaan kovan palan purtavaksi. Samalla yksilö ja yritys taustalla joutuvat miettimään tulevaisuuttaan ja uskottavuuttaan.

Viimeksi ET-lehti joutui miettimään arvojaan, kun Pirkko Arstila kirjoitti kaupan jonossa olleen nuoren naisen ulkomuodosta, pukeutumisesta ja ”salaisesta solasta”. Kirjoituksen saama vastaanotto oli somessa kiukkuinen.

Lehdessä herättiin. Ai niin, meillä on ne arvotkin. Arvot ovat ihmisen perimmäisiä tavoitteita, niitä joilla perustellaan se, mitä teemme. Mitkäs ne olivatkaan? Kriisiviestinnän näkökulmasta lehti jäi miettimään näitä liian pitkäksi aikaa.

On myös olemassa kirjoittamattomia arvoja, jotka ohjaavat yleistä mielipidettä. Niitä ovat esimerkiksi tasa-arvo, nollatoleranssi valta-aseman väärinkäytölle ja seksismin vastustaminen. Niitä ei ole kirjoitettu yrityksen arvoihin, koska ne ovat itsestäänselvyyksiä. Mutta ovatko sittenkään?

Somehässäkkä on vuorovaikutukseen uskaltautumisen paikka

Kriisien vaikutukset ovat yleensä laajemmat kuin nopeasti ajatellen luulisi. Kriisi koskettaa kaikkia sidosryhmiä. Mietinkin aina kriisitilanteessa ensin, kenen pitäisi tietää tästä, kenen pitäisi toimia ja miten.

Helsingin Sanomille episodi oli kieli-keskellä-suuta -tapaus. ET-lehti on Hesarin tavoin osa Sanoma-konsernia ja siten lehdet jakavat arvonsa ainakin osittain. Jos kriisi kohtaa jonkun yksittäisen Sanoman lehdistä, se kohtaa aina myös konsernin lippulaiva Hesarin.

Hesari otti kriisiviestinnän näkökulman mukaan uutisointiin ja kysyi minulta, miten Arstilan ja ET-lehden olisi pitänyt toimia. Totesin, että jos anteeksipyyntöjä alkaa tulla liukuhihnalta, ne tekevät enemmän hallaa. Kriisiviestinnässä anteeksipyyntö ei ole keskeisin asia; ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Puheiden sijasta pitää olla tekoja. Vuorovaikutukseen kutsuminen ja siihen antautuminen on rohkea teko.

Someyhteisö halusi Arstilalta ymmärrystä

Someyhteisö ei halunnut enää anteeksipyyntöä. Se halusi, että Arstila osallistuu keskusteluun liikkumalla omassa kannassaan ja että hän ymmärtäisi loukanneensa ja muuttaisi mielipiteitään. Mutta ei hän muuta. Hän on oman aikakautensa voimanainen. Hänen iässään ei moni enää koe tarvitsevansa kuunnella nuorempien puheita. Sanottu, mikä sanottu.

Tuliko Arstila koetelleeksi sananvapauden rajoja ja määritelleeksi, miten kielletyt aiheet ja puhe rajautuvat? Ehkä, mutta uskon silti, että rajoittamisen sijaan tämä keskustelu antoi useille lisää etiikan ymmärrystä. Se kertoi meille, että toisen ihmisen näkökulma on tärkeä.

Mietin usein someraivojen kohdalla, että minulla ainakin on tärkeämpiä asioita mietittävänäni, kuten esimerkiksi nuorten syrjäytyminen ja kuinka siinä autan. Silti Arstilan kolumnin synnyttämä keskustelu on tärkeä nimenomaan nuorten kannalta. Miten luotsaamme omat ja läheiset nuoremme maailmaan, jossa ihmisiä ei loukata tahallaan?

Siihen kysymykseen tällä keskustelulla etsitään vastauksia. Toivon myös, että jokainen lukee Tuomas Enbusken hienon kolumnin aiheesta miten nuoret ovat tänä päivänä empaattisempia kuin koskaan ennen.