Etukäteen laaditut ja yksityiskohtaiset viestintäohjeet ovat kuin apupyörät: niiden kanssa opetellaan kruisailemaan ilman, että saadaan tarpeettomia kolhuja. Vaikeat kyselyt on osattava ohjata enemmän tietäville; graafisilla ohjeistuksilla huolehditaan ilmeen laadusta; älä päivitä firman somea ennen kuin tiedät, mitä johtaja siellä haluaa sanottavan; ja niin edelleen.

Apupyörät kuuluu kuitenkin irrottaa siinä vaiheessa, kun pysyy pystyssä ilmankin. Viestinnässä on edelleen kohtuuttomia kynnyksiä opetella fillaroimaan omilla renkaillaan. Ohjeistukseen tarrautuminen oirehtii muutamalla helposti tunnistettavalla tavalla:

1) Epäselvyys siitä, kuka talossa saa viestiä. Vastaus: kaikki, joilla siihen on osaamista ja valmiutta. Viestintäosaston kuuluu tukea viestinnässä; prosessin jäädessä päälle se alkaakin toimia vahtihaukkana ja lupalappujen jakajana erikseen joka viestintätilanteeseen. Asiantuntija pitää tunnustaa asiantuntijaksi eikä poikkeuksetta vetää hänen joka sanaansa PR-osaston mankelin läpi.

2) Epäselvyys siitä, koska saa viestiä. Tämä on ykköskohdan sukulainen, koska usein odotellaan ja hannaillaan vain, koska pamppu X tai asiantuntija Y ei ole määritellyt tarkkaa ajankohtaa. Pari vanhaa hyvää nyrkkisääntöä: viestiä saa silloin, kun a) asia on varmistettu ja b) kun asiasta on ehditty tiedottaa talon sisällä.

3) Pitkänmatkan hyväksytysjuoksu. Oikeaoppinen maraton on 42 kilometriä ja 195 metriä pitkä. Vääräoppinen maratonhyväksytys puolestaan käy läpi noin 42 kierrosta ja vaatii suunnilleen 195 henkilön yläpeukun. Tämä johtuu joko siitä, että on pyhä kirja (viestintäohje vuosimallia kasari), joka käskee toimimaan näin, tai sitten siitä, ettei kukaan luota kenenkään harkintakykyyn. Molempi pahempi.

4) Deadline-orjuus. Määräaikoja tarvitaan, jottei sorruttaisi mañana-mentaliteettiin, mutta niihin hirttäytyminen on typerää. Lähes aina on parempi tehdä hyvin ja oikein hieman myöhässä kuin vähän sinnepäin mutta aikataulussa. Maailma on täällä vielä huomennakin (ja jos ei ole, niin meillä on isompia ongelmia kuin viestintä).

Viestijöiden helvetissä on tilaa heille, jotka piiloutuvat kaikessa ohjeistusten ja sääntöjen taakse eivätkä uskalla purkaa tai muuttaa niitä sitä mukaa, kun ne muuttuvat tarpeettomiksi.

”If a law is unjust, a man is not only right to disobey it, he is obligated to do so.” – Thomas Jefferson