Tiistaina nähtiin hieno mielenilmaus Kansalaistorilla. Jopa 10 000 ihmistä kokoontui yhteen kertoakseen, että on asioista eri mieltä kuin Immonen. Huuteluksi se tosin meni, julkista keskustelua yritettiin maahanmuuttokriittisten kanssa, mutta kaikki eivät jaksaneet kuunnella.
Itse olen myös ollut pahasti somekoukussa. Addiktioni liittyy vahvasti monikulttuurisuuteen, mutta toisella tapaa kuin tämän Immos-kohun seuraaminen. Jälkimmäinen on ollut sitä tavanomaista kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, joka toki minua innostaa ympäri vuoden.
Tämän viikon heikko kohtani on ollut partiolaisten maailmanjamboree Japanissa. Kyse on siis telttakylästä, jossa asuu parhaillaan 33 000 nuorta 147 eri maasta. Myös 16-vuotias kummipoikani sekä reilut 900 muuta suomalaista. Addiktioni saa minut piinallisen usein tsekkaamaan Instan ja Facen, uusien päivitysten toivossa.
Somessa voi hengittää toista ilmaa
Olen elänyt partioleirin tunnelmissa vahvasti mukana suomalaisten ja kansainvälisten verkkosivustojen uutisjuttujen ja videopätkien myötä, käynyt läpi satoja Flicr-kuvia ja seurannut avajaisten livestriimausta, lukenut tuttujen FB-päivityksiä ja katsonut heidän vlogejaan leiriltä ja sitä edeltäneeltä Japanin kiertomatkalta.
Koukuttumiseni perimmäisenä syynä lienee yhteyden saaminen erääseen oman elämäni ehdottomista huippuhetkistä ja käänteentekevistä kokemuksista: Osallistumiseeni Etelä-Koreassa vuonna 1991 pidetylle vastaavalle jamboreeleirille.
Partiolaisten jamboree on maailman toiseksi kansainvälisin suurtapahtuma olympialaisten jälkeen – ja kumpikin järjestetään kerran neljässä vuodessa eri mantereita vaihdellen. Osallistujia ovat 14-17 –vuotiaat nuoret, vaikka toki mukana on myös merkittävästi yli 18-vuotiaita erilaisissa palvelutehtävissä järjestämässä tätä megatapahtumaa. Rikkaat jäsenmaat, kuten Suomi, mahdollistavat osallistumismaksuillaan myös varattomampien mukaantulon. Telttakaupunki elää kiivaat 10 päivää omaa elämäänsä, ennen kuin se taas puretaan. Seuraava jamboree nousee vuonna 2019 Yhdysvaltoihin.
Viestinnän maailma on muuttunut radikaalisti sitten oman nuoruuteni. Me olimme Etelä-Aasiassa miltei kuukauden, eikä kotiin edes soitettu yhden yhtä kertaa. Kummitätini ei todellakaan päässyt kurkistelemaan seikkailuumme ja sanomaan, että on ”niin hengessä mukana”.
Some on hyvä renki, mutta huono isäntä
Maailman partiopoikien järjestön puheenjohtaja (kyllä, globaalisti eri sukupuolet eivät mahdu samaan kattojärjestöön ja siksipä olen myös ollut kovasti ylpeä mukana olevasta Suomen Partiolaisten sujuvasanaisesta kolmikymppisestä puheenjohtajasta Anna Musterhjelmista) muistutti ajavaispuheessaan, että koolla ollaan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka. Kun yhteisesti tehdään ja koetaan, maailma pienenee kummasti.
Kun oppii tuntemaan henkilökohtaisesti jonkun toisesta kulttuurista tulevan, on paljon vaikeampi enää yleistää, että erilaiset ihmiset ovat uhka. Kaikkein ei tietenkään tarvitse matkustaa maan ääriin oppiakseen tuntemaan erilaisuutta. Myös kotinurkilla voi tutustua muihin ja kaataa omia ennakkoluulojaan.
Somessa ei sen sijaan tarvitse kehenkään tutustua. Voi sen toki tehdä, mutta enemmänkin sosiaalinen media voimistaa jo ennestään olevia uskomuksia ja ajatuksia. Syventää tietoa ja ymmärrystä toki, mutta samalla siellä on helppo koota samanmielisiä ja luoda omille näkemyksilleen kaikupohjaa. Sekä hyvässä että huonossa.
Parempi maailma vaatii aitoja kohtaamisia
Todelliset muutokset tarvitsevat taakseen tekoja. Kohtaamisia, jotka koskettavat ja jättävät jäljen. Sytyttäviä tilanteita, tarinoita ihmisten väliltä. Sosiaalista mediaa tarvitaan viestinnässä tiedon verkostona ja yhteyksien ylläpitäjänä, etsiville palvelun tarjoajana ja oman brändin kirkastamiseen.
Paremman maailman rakennustyö edellyttää myös kasvokkaista viestintää. Tekoja ja rohkeutta kohdata toinen ihminen elävänä. Tämä pätee niin paremman organisaation rakentamiseen ja paremman viestinnän tekemiseen. Ei pelkkää sananhelinää.
Lisää jamboreesta suomalaisin silmin.
