Itsenäisyyspäivän yhteys vuosien 1939-1944 välillä käytyihin sotiin on Suomessa yksiselitteinen – ja pyhä. Kansalaissodan arpeuttama Suomi liimautui yhtenäiseksi ensi kertaa vasta ylivoimaisen vihollisen edessä, kun itsenäisyys oli ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa uhattuna. Tämän jälkeen sotien veteraanit, lotat sekä sankarivainajat ovat olleet itsenäisyyden keskeisin ilmentäjä.

Molemmat isoisäni olivat sodankäyneitä miehiä, mutta tapahtuneiden muistelemisessa toistensa vastakohdat: toinen kertoi rintamatarinoita liukuhihnalta (vaikka kantoi kranaatinsirpalearpia kehossaan loppuelämänsä), toinen ei maininnut sodasta koskaan sanallakaan. Vaikka ymmärrän vaikenemisen täysin, kasvattivat tarinat taistelukentiltä, korsuista ja perheen evakkomatkasta nuoren pojan ymmärrystä sodasta antaen historialle kasvot. Tästä olen ikuisesti kiitollinen.

Paraikaa Suomessa kasvaa kuitenkin sukupolvi, jolla ei ole lainkaan kosketuspintaa sotaan. Heille talvi- ja jatkosota eivät tule olemaan itsenäisyyspäivän hallitseva teema, vaan suurin ylpeyden aihe Suomesta ja suomalaisuudesta saattaa olla Supercell, Saara Aalto tai Susijengi. Varmaa on kuitenkin se, että alati globalisoituvassa maailmassa, jossa valtioiden rajoilla ei ole samaa merkitystä kuin vanhemmalle ikäluokalle, etsii uusi sukupolvi juhlapäivään omat merkityksensä ja sisältönsä.

Historiansa unohtava kansa on tuomittu toistamaan samat virheet. En siis usko, että sotien merkitys katoaa täysin, mutta todennäköisesti se vähenee.

Tässäpä siis on melkoinen pala purtavaksi: miten brändätä itsenäisyyspäivä 2020-luvulle, kun sodan muistot haalistuvat?

Pimeä vuodenaika ei ainakaan helpota tehtävää. Monissa maissa itsenäisyyspäivä on iloinen, jopa riehakas juhla. Suomessa riehakkainta on kynttilän sytyttäminen, ja päällimmäinen tunne surumielisyyteen yhdistyvä haikea kiitollisuus.

Kehityksen täyskäännös

Eräs osoitus itsenäisyyspäivän merkityksen muuttumisesta ja vääränlaisesta riehakkuudesta ovat äärijärjestöjen ja rasistien liikehdintä. Toiminnallaan he pyrkivät kaappaamaan itsenäisyyspäivän itselleen ja edistämään omia tarkoitusperiään. Tämä vinoutunut nationalismi on häpeäksi Suomelle, toisin kuin esimerkiksi ylioppilaiden hieno itsenäisyyspäivän soihtukulkue-perinne.

Finlayson otti upeasti ja rohkeasti kantaa ääriliikkeiden nousuun 100 Leijonaa-kampanjallaan. Hankkeen ytimessä oli viesti, jonka mukaan Suomen leijona on arkikäytössä joutunut osaksi vääriä tarkoitusperiä. Monet ovat ehtineet antaa hankkeella tukensa, mutta joukossa on niitäkin, jotka joko kieltävät ongelman olemassaolon, vierittävät syyn ”suvakkien” harteille tai ovat sitä mieltä, että muutkin kuin rasistit voivat kantaa leijonatunnusta. Kannustan jälkimmäistä porukkaa tuomaan kantansa julki entistä voimakkaammin ja siten erottumaan rasisteista. Sillä vanhan toteamuksen mukaan paha saa vallan, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Toinen mahtava tempaus oli Pernatsi-kampanja, jossa kansalaiset saattoivat lahjoittaa summan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävään työhön itsenäisyyspäivänä marssivaa natsia kohden. Osoitus siitä, kuinka epätoivottu tilanne voidaan kääntää luovuuden kautta itseään vastaan.

77 vuotta sitten tämä kansa oli valmis unohtamaan veljessodan haavat yhteisen hyvän nimissä. Silloin me tarvitsimme apua myös ulkomailta – ja saimme sitä. Löytääpä 100-vuotias Suomi tulevaisuudessa itsenäisyyspäivän juhlateemansa mistä tahansa, haluan uskoa niiden olevan jatkumossa aiempien sukupolvien viitoittamalla edistyksellisellä ja avarakatseisella tiellä.