Ihmisen on vaikea käsitellä tunnetta siitä, että joku on tehnyt jotain väärää ja päässyt rangaistuksetta. Tämä on ymmärrettävää: kykymme elää rauhanomaisesti lajitovereidemme kanssa perustuu suurelta osin siihen, että sääntöjen rikkomisesta rangaistaan ja että uskomme rangaistuksen olevan riittävä.
Internet on avannut silmiämme yhä enemmän maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja rikkeille. Sosiaalinen media on tuonut virheemme päivänvaloon. Ja ihmisluonto on tehnyt meistä jokaisesta sosiaalisen tuomarin ja teloittajan.
Mutta emme ole oppineet vain kohtuutta ja kykyä sietää toisiamme paremmin. Päinvastoin.
Ihminen on somessa virheensä
Verkon ja eritoten sosiaalisen median ongelma on siinä, että jokainen ihminen, teko ja tapahtuma on siellä karikatyyri. Emme näe karikatyyrin taakse, jossa ihminen on monimutkainen, täynnä tunteita, ajatuksia, tarkoitusperiä ja ennen kaikkea sävyjä. Näemme yhden kuvan tai kommentin, johon toisen persoona silmissämme tiivistyy. Ja kun se tiivistyy väärällä tavalla, seuraa räjähdys.
Amerikkalainen Walter Palmer ampui äskettäin metsästysretkellä Zimbabwessa suojellun (ja suositun) Cecil-leijonan. Palmerin teko oli moraalisesti sietämätön ja sen laillisuus kyseenalainen – yksityiskohdat ovat vielä hieman hämärät ja oikeudenkäynti voi olla edessä.
Palmeriin kohdistunut huomio ja tuomio on kuitenkin ollut hämmentävän raivokas. Eläinten oikeusjärjestö PETA peräänkuulutti metsästäjää tuomittavaksi ja hirtettäväksi. PETAn reaktio oli ääripäätä, mutta herättää kysymyksen: vihaammeko salametsästäjiä niin paljon, että toivomme heidän kuolemaansa? Jos näin on, mitä se kertoo meistä?
Digiajan kohtuuttomat jalkapuut
Laumamentaliteetti on käytöstä, jossa otamme oppia muista ja muokkaamme toimiamme enemmistön mukaan – toisin sanoen, matkimme. Sosiaalisessa mediassa laumamentaliteetti on arvaamatonta: vihainen kommentti lähtee kevyesti ja lentää vaivatta maailman halki, monistuen matkalla kaikkien nähtäväksi.
Journalisti Jon Ronson on perehtynyt internet-vihaan ja siihen, kuinka väärin ymmärretty, huonosti ajoitettu tai harkitsematon käytös tai kommentti voi laukaista ennennäkemättömän vihareaktion. Luomme häpeärangaistuksia, jotka eivät ole enää missään suhteessa rangaistuksen kohteeksi joutuneen ihmisen rikkeeseen. Esimerkkinä Ronson käyttää Justine Saccon twiittiä Afrikan matkastaan, joka tulkittiin rasistiseksi. Saccon elämä mullistui ja mureni verkkovihan käännyttyä häntä vastaan, vaikka hänen twiittinsä oli tarkoitettu ironiseksi vitsiksi.
Sacco julkaisi mauttoman vitsin, joka epäonnistui – muttei hän taatusti pahimmissa painajaisissaankaan olisi uskonut sen johtavan niin suureen myrskyyn kuin lopulta kävi. Onko sosiaalinen media tehnyt meistä herkempiä tai poistanut meistä jotain, joka aiemmin olisi pidätellyt lyöntejämme? Vai onko perusluonteemme edelleen sama – maailma onkin nyt vain koko ajan silmiemme alla, virheineen kaikkineen? Kun asiat ovat somessa niin äärimmäisen lähellä, mittakaava ja kokonaiskuva hämärtyvät.
Paul Ford ilmaisi asian hyvin viime vuoden lopulla ilmestyneessä Slate.comin artikkelissa, joka käsitteli vuoden aikana tapahtuneita internet-myrskyjä: “Anger is a natural side effect of jamming all of us together in one place.” Rinnakkaiselo onnistuu vain, jos opimme antamaan anteeksi – myös virtuaalimaailmassa.
