Ikämiessarjassa lentopalloa pelannut ala-asteen rehtorimme antoi luokalle kerran mieleenpainuvan tehtävän. Vastassa olisi joukkue, jossa pelasi muuan Manu, jonka 70-vuotissyntymäpäivä lähestyi. Piirtäessämme presidentille into pinkeinä onnittelukortteja joku murjaisi, että takansytykkeeksihän nämä päätyvät. Kaikki nauroivat, kunnes jatkoivat intensiivistä värittämistä kieli keskellä suuta.
Meille 80-luvun alussa syntyneille Koivisto oli yhtä aikaa kaukainen, mutta kuitenkin jollain tapaa läheinen hahmo. Koivistosta ei välitunneilla laulettu pilkkalauluja – toisin kuin jo edesmenneestä Kekkosesta (sitä kukaan ei tosin tiennyt, miksi Kekkonen oli riisuttu alasti). Vaikea uskoa, että lapset rallattelisivat nykypäivänä Niinistöä käsitteleviä lurituksia koulunpihoilla. Korjatkaa, mikäli olen väärässä.
Katsellessamme vuonna 1994 Martti Ahtisaaren virkaanastujaisia luokkahuoneeseen kärrätystä putkitelevisiosta opettaja painotti hetken historiallisuutta: kaksi presidenttiä oli elossa vallan vaihtuessa. Nykypäivänä tämä(kin) ajatus tuntuu omituiselta.
Meidän Manu
Miksi siis Koiviston kuolema kosketti juuri oman ikäpolveni edustajia niin voimakkaasti? Oliko kuolema muistutus kolmi- ja nelikymppisille omasta kuolevaisuudesta vai henkisen tukipylvään kaatumisesta, joka linkitti meidät takaisin lapsuudenkotiemme lämpöön?
80-luvulla presidentin arvovalta oli kenties suurempi, ja instituutiona jylhempi. Toisaalta Koiviston jälkeen virkaan valittu Ahtisaari sai osakseen julmaksikin äitynyttä pilkkaa – kenties osaksi juuri siksi, ettei hän ollut Koivisto. Olihan Koivisto mies, joka vapautti Suomen Kekkosen ikeestä. Siinä mielessä hahmoon yhdistyy jopa messiaanisia piirteitä.
Koivisto oli myös valtakautensa jälkeen symboli sille, mikä Suomessa on hyvin. Entinen presidentti matkusti puolisonsa kanssa raitiovaunussa ilman turvamiehiä tai häiriötekijöitä. Se kertoo siitä, että jossakin osaa yhteiskunnallista keskustelua on onnistuttu.
Edesmennyt Koivisto edusti myös tietyllä tapaa seesteisempää ja viattomampaa aikakautta, jolloin poliitikoilla oli eri tavalla mahdollisuus yhdistää kansa. Tai ehkä muistot ovat kultaantuneet sosiaalista mediaa edeltäneeltä ajalta. Valtakunnan isä- ja äitihahmoja ei joka tapauksessa enää ole, vaan tilalla on moniääninen keskustelu. Siinä on lukuisia hyviä puolia, mutta silti on inhimillistä kaivata menneeseen.
Vaitelias valtiomies
Koivistoa ei tunnettu supliikkina sanamiehenä. Sen sijaan presidentti oli hiljainen, jopa jähmeänoloinen persoona – ainakin lapsen silmin. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna Koivistosta huokui kuitenkin syvällisempää viisautta kuin mitä tyyni ulkokuori toi esiin.
Presidentin poismenon jälkeen hänen puheitaan ja lainauksiaan on siteerattu useaan kertaan medioissa. Koivisto ei nostanut tekojaan jalustalle, vaan teki vaikeana aikajaksona työnsä nöyränä ja vaatimattomana. Vakiintunut tapa onkin, että henkilön saavutuksia ja viisauksia muistellaan vasta kuoleman jälkeen.
Toisinaan mietin, että olisiko ihan kamalaa, jos kehuisimme toista jo ennen kuin hetki on karannut ulottumattomiin – oli kyseessä sitten presidentti, kollega tai raitovaunussa vieressä istuva vaitelias ventovieras.
