Muutaman henkilön viestintätiimin mahdollisuudet rakentaa uskottavaa ajatusjohtajuutta ovat 0-6 satojen, tuhansien tai kymmenien tuhansien työntekijöiden joukkovoimaa vastaan. Sisäisen viestinnän laadukkuus korreloi suoraan työntekijän tyytyväisyyteen ja kun työyhteisö voi hyvin, ei tarvita mitään hartiat takana seisovia virallisia ”työntekijälähettiläitä” epoletit ojennuksessa: onnellinen työntekijä välittää ylpeänä oman työpaikkansa tarinaa omissa kanavissaan ja sidosryhmissään uskottavammin kuin mikään markkinointikampanja – ja usein ihan oma-aloitteisesti.

Vice versa: on samantekevää miten systemaattisesti viestintäosasto toimii ja miten vakuuttavasti toimitusjohtaja argumentoi, jos samaan aikaan ahdistuneet alaiset välittävät aivan toista viestiä. Sen ei edes näinä someaikoina tarvitse merkitä katkeraa avautumista Facebookissa – sana huonosta työpaikasta leviää edelleen myös suusta suuhun. Paras tapa ehkäistä kriisejä on hyvä työilmapiiri ja tyytyväiset työntekijät.

Mikä sitten on tärkeintä, jotta homma toimii?

Sain tällä viikolla vahvistusta omille ajatuksilleni ja myös uusia eväitä Työyhteisöviestintä 2016 -seminaarissa. Kiitokset etenkin Pauli Aalto-Setälä, Tom Laine, Vappu Aura, Salla Syrman, Petteri Parkkisenniemi ja Katleena Kortesuo – ajatuksenne resonoivat ja herättivät uusia.
Mikä on tärkeintä, jotta sisäinen viestintä toimisi ja työyhteisö voisi hyvin? Asian voi kiteyttää näin:

1. Esimies, esimies, esimies!
2. Innostaminen, innostaminen, innostaminen!

Esimiehen tulee näyttää esimerkkiä, olla kiinnostunut alaisistaan ja innostaa heitä. Sen sijaan, että pohtisi miten työntekijät voivat auttaa yritystä, hänen tulee kysyä: Miten minä voin auttaa sinua? Mikä sinun unelmasi on? Ja tällä ei tarkoiteta työhyvinvointikyselyjä, vaan säännöllistä henkilökohtaista kohtaamista ja vuorovaikutusta. Keskustelun jälkeen on lähdettävä liikkeelle: tarjottava riittävät resurssit, poistettava tarpeettomat esteet työntekijän tieltä ja muistettava jatkaa vuorovaikutusta ja innostamista myös matkan varrella. Kyse on loppujen lopuksi pitkälti arkielämän maalaisjärjestä. Kuten Salla Syrman totesi: ”Kivat pärjää aina!”