Positiivisuus on monelle kirosana ja suoranainen rasite. Miksi? Onko valoisa elämänasenne merkki heikkoudesta vai ylimielisyydestä kylmässä ja kovassa maassa, jota asuttaa juro ja vaitelias kansa.

Kulttuurimme mukanaan tuomat opitut ja perityt käyttäytymismallit ovat juurtuneet syvään. Nämä mallit määrittävät huomaamatta olemistamme, toimintaamme ja sitä, mitä ja millä tavalla viestimme. Teemme näin, koska näin on aina tehty.

Monesti havaitsemme näitä puutteita ja vikoja vasta, kun nostamme räpylät kotoisesta ankkalammesta ja peilaamme käytöstämme vieraassa kulttuurissa ilman oman yhteisömme tukea.

Vierastamme muun muassa amerikkalaisten small talkia ja arabimaiden tinkimistä. Meistä on mukavampi möllöttää yksin hiljaa, käydä dialogia murahdellen ja maksaa maidosta pyydetty summa, vaikka hinta tuntuisi kalliilta. Eikö olisi tervettä nostaa päätä asennebunkkerista ja tulla hieman vastaan? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti, ja pelkkä hymy voi kantaa pitkälle.

Asenne ratkaisee

Vietin vuodenvaihteessa kaksi viikkoa Jordaniassa ystäväni kanssa. Vuokra-automme takarenkaan tyhjennettyä mystisesti yön aikana jouduimme etsimään pääkaupunki Ammanin kaoottisessa liikenteessä korjaamoa pelkääjänpuoli asvalttia viistäen. Nyrkkipaja löytyi lopulta, mutta sen ainoa työntekijä ei puhunut sanakaan englantia. Työntekijän ystävällisyys ja halu auttaa tekivät meihin vaikutuksen, joten olisi tuntunut oudolta ryhtyä kiukuttelemaan puutteellisesta kielitaidosta tai ajan tuhlaantumisesta.

Rengas tuli lopulta kuntoon puolessa tunnissa ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sanaton viestintä, yhdessä nauraminen ja sormin tehdyt yksinkertaiset laskutoimitukset auttoivat, mutta tärkeimmät tekijät olivat positiivisuus sekä yhteinen tahto saattaa auto ja seikkailijat takaisin tienpäälle.

Matkoillani olen useasti joutunut tilanteisiin, joissa yhteistä kieltä ei löydy. Silti olen onnistuneesti muun muassa tilannut Pekingin ankkaa Kiinassa, ostanut ripulilääkettä Thaimaassa sekä neuvotellut tunnin maksutonta lisäaikaa japanilaisessa karaokebaarissa. Ehkä olen ollut onnekas tai riittävän sinnikäs, mutta olen myös saanut apua ja neuvoja.

Madventuresin Riku Rantala ja Tunna Milonoff kirjoittavat kielimuurin ylittämisestä Kansainvälisen seikkailijan oppaassa (Johnny Kniga 2007): ”Ole kohtelias ja pitkäjänteinen. Hymyile koko ajan äläkä hermostuta paikallista antamalla ilmeilläsi ymmärtää turhautuvasi, kun kommunikaatiota ei synny heti.”

Osuvia huomioita myös jokapäiväiseen viestintään.

Viestintä vaatii uskallusta, ei sanoja

Viestintä ei välttämättä silti ole helppoa, vaikka kieli olisikin yhteinen. Kun sanat ja fraasit ovat tuttuja, unohtuu usein, että ulkoinen olemus ja eleet kertovat puheen rinnalla omaa tarinaansa. Pohjimmiltaan kyse ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Lause on kulunut, mutta toimeenpantuna aina yhtä tehokas.

Sama lainalaisuus pätee niin työelämässä, parisuhteessa kuin solmittaessa uusi tuttavuus. Silti erityisesti työelämässä positiivisuudelle ja avoimuudelle olisi enemmänkin tilaa. Kyse on vain uskalluksesta.

Palaverit, projektit ja neuvottelut tuskin suistuvat raiteiltaan, mikäli asenteisiin lisättäisiin oppia Elastiselta, Madventures-kaksikolta tai ammanilaiselta autokorjaajalta. Rajansa toki positiivisuudellakin, mutta eikö perisuomalainen sananlasku sano, että kaikkea voi kokeilla (edes) kerran?