Väinö Linnan klassikkoromaanin henkilöhahmoja onkin vuosien mittaan analysoitu liki jokaiselta mahdolliselta kantilta. Erityisesti johtamismalleja on vertailtu tiuhaan. Itsekin olen armeijassa pohtinut Koskelan, Lammion, Kariluodon ja Sarastien metodeja: kuka suoriutui parhaiten ja minkälainen johtaja haluaisit itse olla?

Koskelaa pidetään yleisesti oikeanlaisen, joukkuettaan esimerkillään ja ihmisläheisellä otteella kannattelevan johtajan prototyyppinä, kun taas pedanttinen Lammio pönkittää asemaansa sotilashierarkia nojapuunaan.

Johtajahahmojen ohella romaani marssittaa lukijan eteen yhteiskunnallisen läpileikkauksen, jossa niin maantieteelliset taustat kuin luokkaerot tarjoavat laajan samaistumispinnan. Linnan häkellyttävin taito on muovata valtaisasta hahmokavalkadista kokonaisia, samaistuttavia hahmoja. Monissa kohdin hän paljastaa hahmon syvimmän ytimen juuri ennen kuin tämän tarina saavuttaa tiensä pään. Tämän Linna tekee paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kurttila komppanianpäälliköksi                          

Hahmojen sijaan lienee kuitenkin hedelmällisempää tarkastella kirjailijan omaa roolia nimenomaan yhteiskunnallisena ajatusjohtajana.

Linna ei vältellyt kansakunnan kipupisteiden esiin nostamista. Kantaaottavimmat teemat saattavat nykylukijan silmin tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta aikanaan näin ei todellakaan ollut, sillä kirjan ilmestymisvuonna (1954) jatkosodan päättymisestä oli vain kymmenen vuotta. Tuntemattomassa sotilaassa rintamalla pelätään, purnataan, huudetaan äitiä ja kidutaan – niin henkisesti kuin fyysisesti. Linna riisui sodalta kaiken päälle liimatun gloorian, jonka muun muassa Runebergin romantisoivat sanaparret olivat kansaan iskostaneet.

Suomessa on tällä hetkellä huutava tarve arvopohjaiselle ajatusjohtajuudelle: yritykselle tai henkilölle, joka on määrittänyt arvojensa mukaisen kantavan ajatuksen eli sisäisen kompassin, jonka kautta se erottuu kilpailijoista. Ajatusjohtajuuteen kuuluvat olennaisesti myös avoin dialogi, läpinäkyvyys sekä sanojen mukainen toiminta. Keskeistä ei ole mitä teet (tuote tai palvelu), vaan miksi – eli koko olemassaolon tarkoitus. Kaiken takana on halu luoda hyvää.

Näillä mittareilla Finlaysonin toimitusjohtaja Jukka Kurttila on kirkkain arvopohjainen ajatusjohtajamme. Sota ei yhtä miestä kaipaa (oli tämä Sarastien lausetta mukaillen millainen tahansa), mutta Kurttilan jälkeen rivit ovat harvat.

Arvopohjaisen ajatusjohtajuuden haltuun ottamisen ja teoiksi muuttamisen esteenä on monelle erityisesti yksi tekijä. Se, että Suomi on pieni maa, eikä täällä ole varaa suututtaa ketään. Ainakaan ketään vaikutusvaltaista. Samasta on syytetty mediaakin muun muassa haippirinki-uutisoinnin yhteydessä. Tekemistä ohjaa pelko.

Kurttila on Finlaysonia johtaessaan joutunut omien sanojensa mukaan hallitsemaan vihaviestitulvan ja uudistumisen keskellä työntekijöiden ja sidosryhmien lisäksi omia pelkotilojaan. Finlaysonin esimerkin mukaisesti kannustan jokaista yritystä ja johtajaa tarttumaan rohkeasti ajankohtaisiin aiheisiin ja ottamaan kantaa. Fiskars liittyikin jo toissa viikolla ääriajattelun vastaiseen rintamaan.

Rokan sanoin: Jos sie lähet juoksemaa, sie saat juossa Pohjanlahel saakka.

Eturintamassa on tilaa vastuunkantajille – aidoille johtajille. Velikullat ja -siskot: ei saa juosta karkuun eikä jäädä tuleen makaamaan. Pelon ja vihan tunteiden sijaan ajatusjohtajille paistaa hyväntahtoinen ja myötätuntoinen aurinko.

Tiedoksi: kollegani Magda pureutuu yhteiskunnallisen vaikuttamiseen syvemmin pamfletissa, joka julkaistaan Procomin Aamu kattojen yllä -tilaisuuden yhteydessä 5.12.