Viestintätoimistojen työsarka on tässä suhteessa tullut laajalti tunnetuksi, ainakin pintapuolisesti.

Mutta jos katsotaan yhtään syvemmälle, niin eihän tässä ihmeidentekijöitä olla. Moka ei muutu tekemättömäksi selittelyllä, musta valkoiseksi hyvällä viestinnällä.

Hyvä kriisiviestintä perustuu hyvään arkiviestintään. Arkena on rakennettu prosessit jotka toimivat ja otettu haltuun kanavat, joilla on vuorovaikutuksen kannalta merkitystä. Ja arkena on ymmärretty, että viestintä on eri asia kuin tiedottaminen. Arkena on rakennettu parhaimmillaan oman alan ajatusjohtajuutta.

Tiedote ei enää riitä

Tälläkin viikolla olin kouluttamassa viestinnän perusasioita eräällä ammatillisen täydennyskoulutuksen kurssilla, jossa kysellessäni käytännön kokemuksia vastaajat ensi alkuun puhuivat lähinnä tiedotejakeluista.

Tiedottaminen on yksisuuntaista, viestintä kaksisuuntaista. Tietysti tiedotteenlähettäminenkin on tyhjää parempi, mutta ”so last season” – jos pelkästään sillä ajatellaan viestinnän kuittaantuvan.

Niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä vuoropuhelu antaa organisaatiolle valtavasti tietoa ja ymmärrystä toimintaympäristön odotuksista ja ajattelusta. Se antaa eväitä ratkaista pulmia ja tarjoaa kaikille osapuolille inhimillistä suhtautumista asioihin. Virheettömästi ei kukaan tai mikään pysty loputtomasti toimimaan, mutta asenteen pitää olla kohdallaan saadakseen arvostusta ja ymmärrystä osakseen.

Niin kuin viestintäalan guru, britti Paul Holmes muistutti käydessään lokakuussa viestintäalan seminaarissa Helsingissä: ”Relationships are build on two-way communication…relationship is build on what you say, it is what you do or more, what you are. ..Public relationship is behaviour and character.”

Asenne ratkaisee

Me viestintäammattilaiset autamme siinä, miten organisaation suhteita toimintaympäristönsä kanssa luodaan, levitetään ja ylläpidetään. Tuomme osaamisemme hyvistä periaatteista ja vuoropuhelun parhaista kanavista. Tunnemme vaihtoehdot ja mekaniikat. Sen sijaan me emme voi puhua tai toimia organisaation ylimmän johdon puolesta. Halukkuuden vuoropuheluun ratkaisee asenne, ei paraskaan strategia tai kanavakoulutus.

Niinpä kriisiviestintäsuunnitelmakaan ei vielä sinällään tarkoita, että organisaation kriisivalmius olisi automaattisesti hyvä. Kyse on enemmänkin prosessien dokumentoimisesta. Kun kriisiviestinnän valmiutta halutaan oikeasti nostaa, hyvin suunniteltu viedään paperilta käytännön tasolle.

Koulutuksia, harjoituksia, yksityiskohtien läpikäyntiä. Simulaatioita, eläytymistä kriisiskenaarioihin ja keskusteluja syntyneistä oivalluksista.  Siinä sivussa vaikutetaan tietysti asenteisiinkin. Tämä on meille viestintäkonsulteille arkityötä. Ei maalarinhomma vaan ihmisten kohtaaminen ja tukeminen. Ja siitä minä pidän!