Olemme hiljainen maa ja vaitonainen kansa – mutta vain aluksi ja vain mielikuvissa.

Suomen täyttäessä sata vuotta olen pohtinut kysymystä siitä, millainen kansa lopulta olemmekaan viestinnän ja vuorovaikutuksen suhteen. Analysoimme itsemme helposti hiljaisiksi, pidättyväisiksi ja vähän asiakeskeisiksi jäykkiksiksi, jotka odottavat kohteliaasti puheenvuoroaan. Jos se puheenvuoro unohdetaan meille antaa, olemme salaa helpottuneita.

Kulttuurimme koodia ja tapaa viestiä on ulkopuolisen hankala ymmärtää. Suomalainen juttelee niitä näitä kahvipöydässä, mutta uskaltaa puhua avoimesti vasta alastomana saunan lauteilla. Hän on kohtelias ja asiallinen, mutta hänestä on hankala saada otetta. Hän luottaa keskustelukumppaniinsa vasta jaettuaan tämän kanssa muutaman tuopin ja todettuaan, että tämä on ihan kelpo tyyppi. Hän odottaa lähtökohtaisesti keskustelulta vähän ja voi mennä hämilleen, kun joku antaakin paljon.

Suomalaisesta hiljaisuudesta on luotu jonkinlainen myytti ja yleisesti hyväksytty totuus – mutta se on kovin kaukana koko totuudesta.

Hiljainen kansa, joka loi keskustelun välineet

Suomi on kuitenkin myös kansakunta, joka on luonut hienoja edellytyksiä viestinnälle, yhteydenpidolle ja keskustelulle. Nokia levitti kännyköiden ilosanomaa ympäri maailmaa ja oli mukana mullistamassa kaikkien kansojen tapaa viestiä. Yrityksen, joka nousi etäisen maan keskenään etäisten ihmisten uskalluksesta, slogan oli yksinkertaisen kaunis ja kunnianhimoinen “Connecting People”.

Maamme lehdistönvapaus on lisäksi maailman huippua, huolimatta viime vuosien pienistä kompasteluista. Kun rima on niin korkealla kuin se suomalaisilla on, voi joskus unohtua miten syvää ja kehittynyttä sananvapautemme on ja miten arvokas asia se on koko maailman mittakaavassa.

Slushin ja Nordic Business Forumin kaltaiset tapahtumat puolestaan edustavat uudenlaista suomalaista keskustelukulttuuria liike-elämän puolella. Täällä syntyy hyviä ideoita, täälläkin osataan aloittaa keskustelu – ja kyllä, voimme kutsua ihmisiä myös tänne kylään emmekä vain vaiteliaina odottaa kutsua muille maille.

Tätä kaikkea ajatellessa tuntuukin yhtäkkiä ironiselta, ettemme pidä itseämme erityisen hanakoina keskustelijoina tai lahjakkaina kommunikoinnissa. Mehän osaamme tämän.

Ensimmäinen vuosisatamme

Maamme satavuotisjuhla on hyvä aika ajatella suomalaisuutta, ymmärtää sen luonnetta ja sopivassa määrin myös ravistella sen luutuneimpia totuuksia.

Suomalaista hiljaisuutta ja pidättyväisyyttä on vahvistanut kansakuntamme kohtalon hetki. Suomi selvisi talvi- ja jatkosodasta, mutta rintamalta kotiin palasi tuhansia sieluaan myöten järkkyneitä miehiä, joiden oli kovin vaikea ellei mahdoton puhua kokemastaan.

Sellaiset asiat kantautuvat sukupolvelta toisella niin hyvässä kuin pahassa. Moni suomalainen ihailee sodanaikaisten sukupolvien sinnikkyyttä ja uhrausta, mutta kantaa heiltä perittyä vaitonaisuutta mukanaan. Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka vuosikymmenten takaisia menetyksiä ei voikaan korvata, niistä kummunneen hiljaisuuden voi rikkoa milloin vain omalla päätöksellään.

Suomalainen osaa kyllä avata suunsa jo ennen illan kuudetta oluttaan. Hän osaa kyllä puhua aidosti ja sydämestä, kun vain löytää aiheen, joka on hänelle tärkeä ja johon hän uskoo. Hän osaa kyllä lähestyä kanssaihmistä, kertoa tälle ajatuksistaan ja tunteistaan ja rakentaa henkisen sillan ystävänsä ja läheisensä luo – vaikka se sitten olisikin aluksi pikkuisen jähmeää.

Suomi on pohjoisessa piilevä helmi, joka ei paistattele kovaan ääneen ja näkyvästi maailmalle. Ehkä tulevaisuus opettaa meitä näkymään ja kuulumaan rohkeammin. Mutta sata vuotta yhdessä on jo sekin valtaisa, upea saavutus, jonka päälle on hyvä rakentaa tulevaisuutta. Iloitkaamme ja olkaamme siitä ylpeitä.

Tuomas Mäkinen

+358 50 372 0661 tuomas.makinen@ahjocomms.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *